Arvioinnin vuosikellot nytkähtivät peruskouluissa liikkeelle samalla, kun uusi lukuvuosi käynnistyi. Toiminta-alueopetuksessa kellon tikitys merkitsee moniammatillista HOJKS -tavoitteiden pohtimista ja opettajalle perustehtävän äärellä kirjaamisvastuun konkretisoitumista.

Mitä meidän tulisi opettaa lapselle, jotta hän oppisi elämänsä kannalta merkityksellisiä taitoja?

Toiminta-alueittain järjestettävä opetus kohtaa oppilaan aina yksilönä ja järjestää opetuksen elämänkaarta tukevana kokonaisuutena. Valmiita tavoitteita ei ole, vaan tavoitteet muovataan oppilaan yksilöllistä toimintakykyä heijastellen.

Oppilas saa sen mukaista opetusta, mitä uskomme hänestä ja hänen mahdollisuuksistaan oppia. Onneksi 1980-luvun lopulla joukko suomalaisia kulki mm. länsinaapurin jalan jäljissä ja uskoi, että jokainen lapsi myös Suomessa voi oppia. Ensimmäisestä toiminta-alueopetuksen opetussuunnitelmasta saa olla ylpeä, sillä sen perusta – tavoitejohtoisuus, jatkuva arviointi ja seuranta, viisi toiminta-aluetta sekä moniammatillinen HOJKS- työskentely – ovat edelleenkin ajankohtaisia. Peruskoulun yhteyteen toiminta-alueittain opiskelevat lapset pääsivät varsin pitkän odottelun jälkeen, vasta vuonna 1997.

Moni opettaja kentällä ikävöi edelleen ensimmäisen toiminta-alueittain järjestetyn opetussuunnitelman tarkkoja tavoitelauseita, joista myöhemmät opetussuunnitelmat luopuivat. Tarkoilla tavoitelauseilla oli tehtävänsä ja viesti tällekin päivälle: Opettajan tulee hallita lapsen normaalina pidetty kehityskulku. Lisäksi lapsen odotettavissa olevia kehitysvaiheita on pohdittava moniammatillisesti ja yhdessä terapeuttien kanssa. Näin erityisesti silloin, kun kehitys kulkee hyvinkin yksilöllisiä polkuja lapsen toimintakyvyssä esiintyvistä rajoitteista johtuen.

 

Hyvän ja tavoitteellisen HOJKSin pystyy tekemään myös nykyisillä OPS -eväillä, vaikka ohjeistus OPSissa on ohuenlainen. Jopa tavoitelauseista voi pitää kiinni henkilökeskeisellä tasolla.  Tämä on mielestäni jopa suositeltavaa, sillä mitä kohtikäyvempiä tavoitteet HOJKSissa ovat, sitä suurempi mahdollisuus on, että ne muuttuvat arjen taidoksi.

Opetuksen osaamistarvealue on kuitenkin edelleen niin laaja, että yksin opettaja ei HOJKS -työskentelyyn pysty. Oppimista johtavat tavoitteet rakennetaankin oppilaan opetukseen, kuntoutukseen ja kasvatukseen osallistuvista henkilöistä koostuvan moniammatillisen tukiverkoston yhteisellä työllä. Tavoitejohtoisuus on toiminta-alueopetuksen ehdoton vahvuus. Se ei kuitenkaan ilmesty opetukseen OPSin myötä, vaan se tehdään ensimmäisen kerran olemassa olevaksi asiaksi tavoitteiden kirjaamisvaiheessa.

 

Antamamme erityisopetus voi olla tehotonta, jos tavoitejohtoisuus on muuttunut matkalla menetelmäjohtoisuudeksi. Johdon alkupään voi selvittää kirjattuja HOJKS – tavoitteita tarkastelemalla.

Kertooko tavoite selkeästi, mitä lapsen tulee oppia, vai onko tavoite kuitenkin vain tavoitteeksi kirjattu menetelmä?

”Jermu pelaa ’oppimispeliä X’ kerran viikossa” on tavoitteeksi kirjattu menetelmä. Se ei kerro tarkasti, mitä Jermun tarvitsee oppia, vaan se kertoo, että Jermu opettelee jotakin, ehkä opettajallekin hieman salaisuudeksi jäävää asiaa oppimispelin X avulla kerran viikossa. Arvioinnin kohteeksi siis jää tavoitteeksi kirjatun menetelmän toistuvuus Jermun lukujärjestyksessä. Mutta mikä on se taito, minkä Jermun halutaan oppivan oppimispelin X avulla?

Mitä tämä tavoite antaa, tekee tai mahdollistaa Jermulle?

Kun tavoite riisutaan menetelmästä ja tehdään tarkaksi, on myös uskallettava arvioida, onko oppimispeli X juuri se menetelmä, joka todella auttaa Jermua saavuttamaan nyt asetettu oppimistavoite? Jos on, siihen kannattaa ehdottomasti panostaa. Jos ei ole, siitä on syytä tässä vaiheessa luopua pikimmiten.

Tavoitejohtoinen erityisopetus on usein tehokasta. Iso pyörä pyörii oppilaan ympärillä, valmistamme tarkkoja tavoitelauseita, teemme materiaalia ja harjoituksia sekä täytämme arviointia ja seurantaa kiitettävästi.

Tehokas erityisopetus voi kaikessa tehokkuudessaan paljastua kuitenkin myös tehottomaksi, jos sillä ei ole tiivistä kosketuspintaa oppilaan elämään vaikuttaviin asioihin.

Onko asettamamme tavoitteet olleet periaatteessa moitteettomia, mutta oppilaan hyvän elämänlaadun kannalta vain sivistyneitä arvauksia?

Kertooko asettamamme tavoite siitä, mikä on systeemille tärkeää vai henkilölle tärkeää?

Pysähdy hetkeksi miettimään, millainen on erityispedagogin tekemä, tavoitteeksi muotoiltu sivistynyt arvaus? Entä millainen on (koulu)systeemiä palveleva tavoite, joka ei saavutettunakaan muuta oppilaan elämänlaatua pysyvästi parempaan suuntaan?

 

Uskomme, että opetuksen tulisi lähteä oppilaan vahvuuksista käsin. Ajatus on tärkeä ja mm. positiivinen pedagogiikka antaa vahvuuksien vaalimiselle hyvää taustateoriaa. Jokaisella meistä on vahvuuksia ja taitoja, jotka auttavat meitä myös vaikeampien asioiden haltuun ottamisessa. Kun katson oppilasta, mietin usein, kuinka osaisimme yhdessä valjastaa tuon vahvuuden tai taipumuksen myös tämän asian oppimiseen. Vahvuudet toimivat siltoina ja ovien avaajina yhä uusille mahdollisuuksille.

Vahvuuksien ja taitojen lisäksi meillä jokaisella on myös unelmia ja pelkoja. ”Unelma” ei välttämättä ole synonyymi vahvuuksille ja taipumuksille. Unelmat ovat toiveita, joihin yhdistyy yksilön eletty menneisyys, nykyisyys sekä ajatus halutusta tulevaisuudesta.  Sen enempää unelmat kuin yksilön tulevaisuuteen liittyvät pelotkaan eivät ole opettajan arvattavissa tai systeemin määriteltävissä. Kuitenkin paras lääke tehottoman erityisopetuksen karttamiseen on edetä tavoitteellisesti ja varmoin askelein kohti unelmia ja poispäin peloista. Kukaan muu kuin lapsi tai hänen perheensä ei pysty meille näitä asioita avaamaan. Unelmoinnista voi kyllä ajan mittaan muodostua moniammatillisesti yhteistä tulevaisuuteen katsomista, jos perhe on saanut lapseensa liittyvät unelmat ja pelot ensin ja edelleen jakaa kuulluksi tulemisen ilmapiirissä.

 

Kuuntelemiseen tarvitaan  myönteisyyden läpitunkemaa rehellisyyttä. Tässä vaiheessa se tarkoittaa sitä, että hyväksymme perheen unelmat ja pelot sellaisinaan. Emme ammu alas toiveita, puntaroi tai hae merkityksiä kuulemallemme. Riittää, että kuuntelemme ja lopulta vastaamme. On opettajan ja terapeuttien ammattitaitoa pilkkoa unelmiin ja pelkoihin liittyvät oppimistavoitteet sopiviksi askelmerkeiksi, jotta haluttuun tavoitteeseen pääseminen olisi mahdollista. Tämä on myönteisyyttä.

Rehellisyyttä on taas tosiasioissa pysyminen. Perhe unelmoi, että lapsi oppisi lukemaan. Tiedämme nykytilanteen, ja pystymme kertomaan, että siihen on pitkä, ehkä jopa liian pitkä matka. Voimme kuitenkin edetä unelmaa kohti.

Mitä konkreettista meidän tulisi kirjata HOJKSiin, jotta lapsi olisi tämän lukuvuoden jälkeen yhden selkeän askeleen lähempänä unelmaa?

Onko se taito tunnistaa oma nimi kirjoitettuna kahden muun kirjoitetun sanan joukosta?  Vai onko se taito pitää katse kuvassa niin pitkään, että lapsi tunnistaa kuvan ja pystyy kommunikoimaan sen avulla?

Henkilökeskeinen suunnittelu (Person-Centred Planning) paljastaa tehottoman erityisopetuksen ja tukee toiminta-alueittaista sekä ainejakoista HOJKS –työskentelyä asettamaan oppilaalle merkityksellisiä oppimistavoitteita. Lisää aiheesta löydät esimerkiksi täältä.

Toiminta-alueittain rakennettava HOJKS on kattava mahdollisuus tukea lasta kohti toivottua tulevaisuutta. Seuraavissa blogiteksteissä poimin tarkasteluun jokaisen viidestä toiminta-alueesta ja pohdin, mitä huikeita näköaloja ne kätkevät sisäänsä. Lapsen elämän kannalta merkitykselliset tavoitteet ovat valmiita löydettäviksi.