Toiminta-alueittain järjestetty opetus kohtaa aikavarkaat

Valmistaudutko vastaanottamaan kiireen rentouttavan loman jälkeen? Kiire raamittaa hälinää ja melua, vilskettä ja vouhotusta, ehkä mylläkkää ja hätiköintiä, jopa kihinää. Useimmiten kiire asettaa raaminsa harteillemme ja koristaa pään sisäistä tilaamme. Kiire ei kunnioita aikaa, sillä se on unohtanut, että on työlle varattu aika –  ja levolle varattu aika.

Kun kiire porhaltaa eteenpäin, silloin myös aikavarkaat saavat anastaa, pihistää ja kahmaista jotakin tärkeää lähes huomaamattamme. Nämä anastetut asiat ovat usein sellaisia, jotka olisivat tärkeitä ja välttämättömiä paitsi kiireen taltuttamiseksi, myös oppilaille merkityksellisten asioiden oppimiseksi. Näin syksyn aluksi Peruskoulua toiminta-alueittain kohtaa muutaman hyvin maastoutuneen aikavarkaan. Kohtaamisen jälkeen kiireen raamit saa toivottavasti ainakin välillä ottaa kaulalta ja laskea jopa käsistä.

Ajattele, että saisit kokea päivän, jolloin syliisi tipahtaisi kirja, jossa olisi hyvin selkeästi kerrottu, mitä sinun pitää kunkin oppilaan kohdalla tavoitella ja tehdä!  Miltä se tuntuisi? Omalla kohdallani päällimmäinen tunne olisi helpotus. Hartiat rentoutuisivat ja silmät katselisivat oppilaita levosta käsin, jäsentyneesti. Toki kirjan päivittäinen käsillä pitäminen ja tavoitteiden mukaisen opetuksen järjestäminen vaatisi työtä, mutta ehkä töissä kuuluukin tehdä sopivasti työtä. 

Tuo kirja on tietenkin hojks. Erityisesti toiminta-alueittain järjestetyssä opetuksessa, arki saa ja sen pitäisi nojata oppilaan hojksiin. Jos sinulla käy hyvä tuuri, saat käsiisi hojksin, joka on edellisen luokan toimesta kuin tuo tarinassa syliisi tipahtanut selkeä kirja. Jos syliisi tipahtaa jotakin muuta, älä luovuta. Silloin joudut tekemään hieman järjestelyjä, joihin ohjeita saat vaikkapa täältä.

Jokainen meistä löytää itsensä hojks -työskentelystä viimeistään muutaman syksyisen kouluviikon jälkeen. Viime lukuvuoden Hojks toimii kyllä hyvänä pohjana, mutta vain uuden lukuvuoden aloittamiselle. Vuotta vanhemman oppilaan kohdalla olemme jälleen koulun kokoisten tavoitteiden, mutta samalla koulua suurempien kysymysten edessä:

Ovatko oppilaan hojks -tavoitteet sellaisia, että niiden saavuttaminen antaa oppilaan elämään asioita, joilla on merkitystä hänelle myös koulutuntien ulkopuolella?

Ovatko tavoitteet sellaisia, että nyt vuotta vanhempi oppilaamme saa jokaisella toiminta-alueella tarvitsemaansa tukea lapsena olemiseen, lapsesta nuoreksi kasvamiseen tai aikuisuuteen valmistautumiseen?

Ovatko tavoitteet selkeästi kirjattuja ja saatavilla niin, että aina kun tuo epämääräinen ”en tiedä mitä tekisin” -tunne valtaa mieltämme, tiedämme hetkessä mistä hakea selkeyttä arkeemme?

Kun hojks otetaan arvoiseensa käyttöön, on se hyvä suoja myös arjen aikavarkailta ja turhaa kiireen tuntua vastaan. Hojks on ikään kuin moniammatillinen sopimus siitä, mitä asioita koulupäivän aikana tavoittelemme. Kun nämä tavoitteet ovat selkeästi muotoiltu, voimme luottaa siihen, että teemme oikeita juttuja ja riittävästi. Saamme pitäytyä siinä, mikä on oppilaan hojksiin kirjattu. Lukuvuoden aikana koulussa on yhteisiä juhlia, retkiä, tapahtumia ja ilmiöviikkoja. Myös nämä arkirutiinin haastajat saamme kohdata hojks -tavoitteiden raameissa. Lopulta opetamme ja arvioimme niitä asioita, mitä hojks sisältää.

Näin syksyllä lukujärjestyksiä kasatessamme on hyvä miettiä sellaisia oppituntirakenteita, jotka mahdollistavat kunkin oppilaan yksilöllisten oppimistavoitteiden tavoittelemisen. Tarkastelussa ovat silloin oppilaalle sopivat sisällöt ja ympäristöt. Lähempi arjen tutkailu voi samalla paljastaa jonkin loistavasti kotiutuneen toimintamallin –  joka paljastuukin aikavarkaaksi. Palveleeko aamupiiri tai jokin muu kestosuosikki sellaisenaan oppilaamme hojks -tavoitteiden mukaista oppimista, vai pitäisikö toiminnan sisältöä muuttaa? Vai ehkä jopa luopua siitä, ja tarjota jotain muuta tälle oppilaalle tai koko ryhmälle? Mitkä asiat oppilas oppii parhaiten yksilöopetuksessa ja mitkä ryhmässä? Entä millaisessa ryhmässä?

Toisin sanoen, kirjaamme hojksiin vähemmän asioita, mutta enemmän oppilaalle merkityksellisiä asioita. Riittää, että kirjaamme sen, minkä ymmärrämme sillä hetkellä oppilaalle olennaiseksi oppia.

Samoin annamme hojksin heijastua arkeen maanantaista perjantaihin. Tällöin myös teemme luokassa ehkä vähemmän asioita, mutta enemmän oppilaan tavoitteiden kannalta oikeita asioita. Jälleen riittää, että teemme sen, minkä ymmärrämme sillä hetkellä parhaaksi toimintamalliksi tai menetelmäksi oppilaan tavoitteiden mukaisen oppimisen kannalta.

Tämä riittää ja sinä riität.

Tästä levosta käsin annamme arjessa tilaa toisillemme oivaltaa uutta ja tarvittaessa korjata toimintaamme. Juuri oikeaan aikaan, rohkeasti epäonnistuen ja sitten onnistuen. Samalla kiire, joka viihtyy kantapäillämme ja aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta, ehkä myös helpottaa otettaan.

Emme rokkaa siksi, että olemme saaneet parhaista parhaimmat työkaverit ympärillemme, joihin tietenkin myös itse lukeudut. Kaikessa keskeneräisyydessä rokkaava salaisuutemme on siinä, miten yhteisen ajan käytämme. Tiedämme mitä teemme ja miksi. Emme tee yksin, vaan yhdessä.

Toivottavasti jokaisen työnantaja on mahdollistanut sen, että työmme toiminta-alueittain järjestetyssä opetuksessa voi nyt syksyllä alkaa, ja joka viikko sisältää luokan aikuisten kohtaamisen ilman oppilaita. Tämä tiimiaika, pedagoginen ohjaustunti tai jollain muulla nimikkeellä kulkeva hetki on myös oppilaiden oppimisen kannalta viikon tärkein tunti. Siksi sen toteutumisesta sekä toteuttamisesta kannattaa yhdessä pitää hyvää huolta.

Viikoittaisissa kohtaamisissa on hyvä antaa hetki myös aikuisten asioille, jotta voimme pysähtyä. Mitä meille kuuluu? Miltä näyttäisi ammatillisen kasvun ”hojks”, jonka kohdehenkilönä olisimme itse? Mitä minun tulisi tänä lukuvuonna oppia? Mistä asiasta meidän tulisi poisoppia, jotta jokin uusi taito opettaa ja ohjata saisi tilaa kehittyä? Kuinka muut voisivat tukea sinua, minua tai meitä tällä ammatillisen kasvun matkalla parhaiten?

Meidän ei tarvitse osata tai tietää kaikkea. Tärkeää on olla kiinnostunut oikeista asioista. Se riittää. Oikeat asiat heijastuvat oppilaiden hojkseista, joita oppilaiden yksilölliset lukujärjestykset kohdallasi vielä tarkentavat. Ehkä tänä vuonna saat perehtyä oppimisen ja ohjauksen tiimoilta asioihin, joita et vielä osaa. Tätä matkaa kutsutaan työssä oppimiseksi. Jotta se olisi mahdollista, tarvitsemme kuuntelevia, välittäviä ja riittävän kiireettömiä kohtaamisia työkavereiden, perheiden ja oppilaiden kanssa. Täydennyskoulutusta unohtamatta.

Jokainen meistä voi olla saajan ja antajan paikalla. Ja yhteisiä hoksottimia tarvitaan arkeen piiloutuneiden aikavarkaiden huomaamisessa.

Levosta käsin ja lepopäivä mielessä uuteen lukuvuoteen,

PS. Muistathan, että tukea oppimisen ja koulunkäynnin kysymyksiin saat myös www.valteri.fi

Arveluttaako arviointi?

Minua arveluttaa – välillä paljonkin. Luen arvioinneista kirjoitettuja ohjeistuksia ja pohdin, kuinka arvioisin toiminta-alueittain opiskelevaa oppilasta hänelle reilulla tavalla.

Mietin kulkeeko oppilaani oppiminen samassa, opetuksen vuosikellon tahdittamassa arviointirytmissä kuin oppiaineittain peruskoulua suorittavalla koulukaverillansa?

Etsin vastausta siihen, onko itsearviointi oppilaideni kohdalla aina edes mahdollista? Oman työskentelyni arviointi ei ole helppoa. Mutta mitä se olisi silloin, jos matkakumppaninani olisi lisäksi vaikea ymmärryksen alueen vamma?

Arvioimmeko riittävästi myös meidän aikuisten työskentelyä? Miksi oppilas on oppinut tai ei ole oppinut tavoittelemaansa asiaa? Mikä toiminnassa on tukenut oppimista? Entä onko oppimisen tiellä vielä siirrettävissä olevia esteitä, joiden päälle olemme ehkä unohtuneet istumaan liian pitkäksi aikaa.






Arvioimme sitä, mitä opetamme. Opetamme sitä, mikä on hojksiin tavoitteiksi kirjattu. Tämän työnrajauksen oivaltaminen antaa meille hallittavissa olevat raamit toteuttaa opetusta ja arviointia toiminta-alueittain järjestetyssä opetuksessa.

Tavoitteet, opetus ja arviointi kulkevat tiiviisti yhdessä. Siksi arviointi voi olla yhtä onnistunutta kuin asettamamme tavoitteet ja niihin tähtäävä opetus. Tämä on innostavaa ja haastaa meitä panostamaan oppilaan oppimiseen tavoitejohtoisesti. Kuinka onnistuimme syksyllä kirjaamaan mitattavissa olevia, selkeitä, oppilaalle merkityksellisiä tavoitteita? Millä keinoin olemme varmistaneet, että syksyn mittaan huolella valmistuneet hojks -tavoitteet eivät ole unohtuneet salasanojen taakse, vaan ohjaavat opetuksen arkea ja arviointia läpi lukuvuoden?

Lisää aiheesta pohtimisen tueksi voit lukea täältä, täältä ja täältä.






Uuden vuoden alkaessa ajatelma ”älä katso taaksesi, et ole menossa siihen suuntaan.”  saa paljon somejakoja. Pätee ehkä oppimiseenkin, paitsi, että taakse katsominen auttaa arvioimaan tätä hetkeä ja suunnittelemaan tulevaa. Katson taakse arvioidessani oppilaan syksyistä oppimista ja toivon, että osaisin sen antaman tiedon varassa suunnitella tulevia oppimisen askeleita kohti hojksiin kirjattuja tavoitteita. Perheiden kanssa katsomme yhdessä elettyyn, jotta voisimme tukea lapsen toimintaa ja oppimista kaikkialla siellä, missä elämä tapahtuu.

Perinteinen jouluarviointi on vaihtunut monissa kouluissa alkuvuoden kokoaviin väli- ja itsearviointeihin. Näissä hetkissä harjoittelemme yhdessä tapahtuvaa taakse katsomisen taitoa. Meillä on luokissa myös oppilaita, jotka eivät arviointimielessä pysty tammikuun pakkasilla palaamaan syksyn tapahtumiin. Osalle edellisen tai saman päivän tapahtumat jäsentyvät nekin vain vahvojen tunnekokemusten kautta. Muistelun tukena tarvitaan ehkä vielä kuvat, videoklipit tai yhteisen kokemuksen jakanut lähimmäinen.

Onneksi meitä ohjeistetaan monipuoliseen arviointiin.  Katsomaan myös oppimisen hetkellä hädin tuskin varpaitamme pidemmälle. Tämä hetki on monelle toiminta-alueittain opetusta saavalle lapselle arvioinnin kannalta mahdollisuus.  Ei tarvitse muistaa hirveän vanhoja asioita, tai ymmärtää vielä tapahtumatonta tulevaisuutta. Tästä näkökulmasta on helpompi ymmärtää, että opetuksessa merkittävä osa arvioinnista tapahtuu oppimisen hetkellä, vuorovaikutuksessa. Kannustava palaute löytää perille jaetun huomion vahvistamisen myötä. Tässä kiireettömässä hetkessä kurkottelemme yhdessä kohti opittavaa asiaa, joka on ihan näkö- ja kosketusetäisyydellä. Turvallisessa kohtaamisessa myös korjaava palaute tukee oppimista. Yhdessä ei tarvitse pelätä kaatumista. Yhdessä eteenpäin kaatuminen voi paljastaa oppimisen esteen meille molemmille. Yhdessä myös nousemme vartalon mitan lähempänä tavoitetta. Tätä matkaa kannattaa toki dokumentoida oppimista ja alkuvuoden kokoavaa väliarviointia tukevasti. Näin myös toiminta-alueittain järjestetyssä opetuksessa. Tästä voit tulostaa seurantalomakkeita arvioinnin avuksi.






Arviointikeskustelut pyörähtävät käyntiin vuoden ensimmäisillä viikoilla. Toiminta-alueittain järjestettyä opetusta antava opettaja saattaa kipuilla riittämättömyyden tunteessa yrittäessään yhdistää vuosikellon ohjeistaman oppilaan itsearvioinnin osaksi arviointikeskustelua. Itse + arviointi on kuitenkin vain menetelmä, jonka muoto tulisi määräytyä oppilaan kokonaistilanteesta käsin.

Tavoitejohtoisuus on sitä, että ymmärrämme valita sellaiset itsearvioinnin, vertaisarvioinnin ja arviointikeskustelun menetelmät sekä aikajanat, joissa oppilailla on mahdollisuus aidosti osallistua ja olla itsearvioijina. Eli toimia tilanteessa kognitiivisesti, kielellisesti, sosiaalisesti ja motorisesti oman toimintakykynsä puitteissa. Sopivien menetelmien valinnassa meitä voi auttaa lukuvuoden aikana luokassa suorittamamme jatkuva arviointi ja oppilaan toimintakyvyn tarkastelu. Molemmat näistä pohjautuvat hyvään ja usein moniammatilliseen oppilaan tuntemiseen.

Tavoitejohtoisen itsearvioinnin tarkoitus on opettaa oppilas lukemaan itseään, jotta hän voisi havaita: ”Osaan tällaisia upeita asioita”, sekä oivaltaa vielä piileviä, käyttämättömiä mahdollisuuksiaan: ”Toimimalla näin, voin oppia tämänkin haluamani asian”. Menetelmäjohtoisuudessa itsearvioinnista saatetaan taas tehdä oppilaan kokonaistilanteesta irrallinen itseisarvo. Menetelmäjohtoisessa työskentelyssä koulun käytänteet ja arviointikellon viisarit määrittävät ehkä myös oppilaalle valittavan arviointiajopelin, esteettömyyttä ajattelematta.

Aina kun arviointiin tai oppimiseen liittyvän keskustelun keskiössä on jotain muuta kuin arvioitavan oppilaan kokonaistilanne ja hänen oppimis- ja osallistumismahdollisuutensa, kolkutellaan eettisyyden raja-aitoja. Toiminta-alueittain järjestetyssä opetuksessa olemme ehkä keskimääräistä enemmän etsijän ja ihmettelijän paikalla. Pohdimme lapsen todellista taitotasoa ja sitä vastaavien tavoitteiden, opetuksen ja arvioinnin oikein kohdistamista. Yritämme huolehtia siitä, että jättäisimme lapsen persoonan ja henkilökohtaiset ominaisuudet arviointimme ulkopuolelle. Kurkottelemme työksemme, jotta voisimme nähdä välillä massiivistenkin oppimisen esteiden takaa löytyvät oppimisen mahdollisuudet. Usein joudumme tekemään korjausliikkeitä. Juuri ihmettely ja korjausliikkeet ovat osoitus siitä, että haluamme toimia tavoitejohtoisesti. Tahtotilamme on pitää kaksin käsin oppilas moniammatillisen tavoite-, opetus- ja arviointikeskustelumme keskiössä. Näin annamme oppilaan oppimiselle ja samalla omalle ammatilliselle kasvullemme mahdollisuuden.






Tulevaisuuden tutkijat väläyttelevät meille asioita, joita emme voi tuskin kuvitellakaan. Silti eilisen ajatukset ovat tänään käsissämme. Eivät enää vain ajatuksen, vaan tahdon voimalla. Jotain asiaa on tahdottu niin paljon, että esteet sen ympäriltä on kaadettu yksi toisensa jälkeen. Monet näistä päivänvalon nähneista ajatuksista palvelevat toiminta-alueittain opetusta saavia lapsia ja nuoria päivittäin. Kiitollisena tästä kaikesta uskallan toivoa vielä yhtä.

Palauta mieliin tunnelma, joka lukuvuositodistusten jakohetkellä luokissa vallitsee. Oman nimen kuuleminen ja opettajan kohtaaminen hänen ojentaessaan tuon ehkä tunteitakin herättävän paperin omistajansa tutkittavaksi. Luokan aikuisten, vanhempien ja oppilaiden innostuneet ilmeet ja eleet. Tilanne ei menetä merkitystään peruskouluvuosien karttuessakaan. Ja kotipuolessa odottavat ehkä isovanhemmat, serkut, sisarukset, ystävät, joille omaa todistusta näytetään. Jos ei muusta, niin alkavan kesäloman riemusta.

Missä muodossa lapsi ymmärtää hänelle annettua palautetta? Tätä pohdintaa on viime vuodet käyty valtakunnallisen tason keskusteluissa, mediassa, opekokouksissa ja vanhempainilloissa kautta maan.  Sanallisen- ja numeroarvioinnin etuja on puntaroitu eessuntaas, yhteisenä pyrkimyksenä löytää sellaiset todistuksen arviointimuodot, jotka oppilasryhmiä parhaiten palvelevat.

Toiminta-alueittain järjestetyssä opetuksessa on runsaasti oppilaita, joille kuvitamme kaiken käyttämämme opetusmateriaalin. Kuvitamme, jotta he voisivat ymmärtää, mistä opittavassa asiassa kulloinkin on kyse. Numerot ovat kivoja, sanat kauniita, mutta molemmat ilman kuvatukea vaikeasti ymmärrettäviä. On opettajia, jotka kuvittavat myös oppilaiden lukuvuositodistukset. Epävirallisena liitteenä virallisen, sanallisen todistuksen kylkeen.

Voisiko kuvallinen todistus saada ajan saatossa oman virallisen todistuspohjansa? Sillä tuon ihmeellisen lukuvuoden päättävän hetken jakavat kaikki peruskoulumme oppilaat.

Tästä löydät arvioinnin avuksi muokattavia pohjia ja hymiöitä.

Lyhennetty versio blogista on luettavissa täältä.

Entä oletko jo tutustunut Valterin sähköiseen artikkelikokoelmaan? Sieltä löydät myös toiminta-alueittain järjestettyyn opetukseen liittyvää luettavaa.

Hyvää alkavaa opetusvuotta 2019!