Toiminta-alueopetuksessa haluamme opettaa lapselle asioita, jotka ovat merkityksellisiä hänen elämässään nyt ja tulevaisuudessa. Taito viestiä itselle tärkeistä asioista on meille jokaiselle ohittamaton jo ensi parkaisusta aina elämänkaaren toiseen ääripäähän asti. Viestiminen mahdollistaa osaltaan kokemuksen paitsi kuulluksi tulemisesta myös siitä, että saan tuntea olevani tärkeä, hyväksytty ja taitava ollessani toisen ihmisen lähellä.

 

Maailma on täynnä sanoja. Ja samalla opettajan maailma on pullollaan toinen toistaan vakuuttavampia kommunikaatio- ja lukemaan opettamisen menetelmiä. Runsaudenpulan keskellä huomiomme kohde on helposti menetelmän valinnassa. Pohdimme moniammatillisesti pitäisikö lapselle tarjota kieltä laminoituina kuvina, viittomina vai kenties rautaisiin kuoriin käärittynä? Avaisimmeko kirjoitetun kielen yksi- ja kaksitavuisilla sanoilla, kirjain-äännevastaavuudella, liu’uttamalla, värein vai taputuksin rytmitettynä? Nämä ovat tärkeitä päätöksiä, mutta jättävät helposti jälkeensä hieman eksyneen olon.  Ensimmäistä kohdetta kun ei koskaan tulisi valita. Se annetaan.

 

 

Kommunikoinnin ja sanojen tunnistamisen opettaminen on opettajan työssä verrattain helppoa, jos vain tiedämme mistä lähdemme liikkeelle. Meidän ei tulisi aluksi miettiä miten vaan kuka ja mitä. Maailma on täynnä sanoja, mutta kukaan meistä ei tarvitse niitä kaikkia. Luokkamme on täynnä oppilaita, mutta osaammeko asettua yhden lapsen rinnalle kerrallaan, ja katsella hänen kanssaan millainen ainutlaatuinen sanojen maailma kasvaa hänen elämänpolkunsa ympärillä?

Voimme jopa pysähtyä ja pohtia, mitä sanoja meidän tulisi opettaa lapselle, ja silti sortua erityispedagogisiin arvauksiin. Tällöin yritämme itse sanoittaa ja arvottaa asioita, joita oppilaan elämänkuvassa näemme. Sen sijaan meidän tulisi päästä ikään kuin tuon kuvan sisälle, kuuloetäisyydelle. Vain näin saamme selville kuinka lapsi ja hänen perheensä arvottavat ja nimeävät omaan elämäänsä liittyviä asioita. Vain näin kiinnitämme huomiomme oleelliseen emmekä asioihin, joilla on perheelle yhtä vähän merkitystä kuin kuvaan vahingossa päätyneellä ohikulkijalla. Kyse on merkityksellisten sanojen metsästyksestä.

 

Työväline ”Merkityksellisten sanojen metsästys” syntyi vuosia sitten käytännön tarpeesta. Koin, että olimme menetelmällisesti hyvin varustautuneet, mutta toimintamme oli silti kuin tehtäväksi annetun tulipalon tehotonta sammuttamista –  oikeat työvälineet käsissä, mutta silmät ja korvat suljettuina. Silloin kun lapsella itsellään ei vielä ole kieltä kertoa hänelle merkityksellisistä sanoista, perheen antama apu näiden sanojen tunnistamisessa ja oikein nimeämisessä on korvaamaton. Haluamme varmistaa, että lapsi saa mahdollisuuden oppia käyttämään, lukemaan (tunnistamaan) ja ehkä kirjoittamaan sanoja, joilla on hänelle erityistä merkitystä. Nämä ovat sanoja, jotka ovat usein läsnä arjessa, tai joista on hyvä osata muuten kertoa. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi tykkäämiset, tekemiset, pelot, allergiat, odotukset, viikoittaiset harrastukset ja tärkeät henkilöt omassa elämässä.

Kuuloetäisyydelle pääseminen on erityisen tärkeää silloin, kun lapsella on puheen- tai luetun ymmärtämisen pulmia, esimerkiksi vaikean kehitysvamman tai autismin tuomien haasteiden vuoksi. Pyydä perhettä kirjaamisvaiheessa kiinnittämään erityistä huomiota siihen, mitä sanaa lapselle ja lapsen kanssa kustakin nimettävästä asiasta arjessa käytetään. Onko isoäiti mummi, mummo vai fammu?  Mennäänkö ulos vai pihalle? Vessaan vai pissalle? Syödäänkö lättyjä vai lettuja? Oppimisen varhaisessa vaiheessa oikein nimetty sana nopeuttaa lasta sanan toiminnallisessa ymmärtämisessä ja haltuunotossa. Näiden onnistumisen kokemusten siivittämänä yhteinen ja yksiselitteinen kieli vahvistaa välillisesti myös lapsen kokemusta siitä, että hän on taitava, tärkeä ja hyväksytty omassa yhteisössään. Listan ei tarvitse olla täydellinen, sillä se rikastuu matkan varrella lapsen kasvaessa.

Merkityksellisten sanojen metsästys on mukavaa puuhaa, ja perheen kanssa tehtävää yhteistyötä parhaimmillaan. Saalistettu sanalista on kuitenkin tarpeeton, kunnes varmistamme, että merkityksellisistä sanoista tulee luonnollinen osa lapsen omaa arkista ja aktiivista toimintaa ympäristöstä riippumatta. Tämä on mahdollista, kun viemme kerätyn tiedon toiminnallisesti ja monipuolisesti lapsen arkeen. Metsästys jatkuu näissä merkeissä blogin toisessa osassa.